Synnytyskertomus!

Vielä edeltävänä perjantai-iltana puhuttiin miehen kanssa, että mennään lauantaina yhdessä kaupungille shoppailemaan ja syömään Pancho Villaan. Olin ollut torstain ja perjantain todella äreällä tuulella, joten kaipasin jotakin piristystä. Kuitenkaan kaikki eivät mennyt ihan suunnitelmien mukaan, sillä lauantai-aamuna heräsin ennen kuutta outoon olotilaan. En hahmottanut heti mistä oli kyse, kunnes alkoi tuntumaan siltä että jotakin valuu housuihin. Pomppasin ylös sängystä, en kerennyt kävellä alakertaan asti kun housut oli aivan märät. Hetken aikaa mietin että tuliko joku totaalinen pidätyskyvyn katoaminen vai oliko se lapsivettä. Laitoin äidilleni heti viestiä ja infosin tilanteesta. Mietin että olisiko mitään kiirettä, sillä en tuntenut supistuksia ja lopulta päädyin soittamaan sairaalalle. Sain ohjeeksi mennä näytille aamupäivän aikana, aamupalan ja muiden juttujen jälkeen. Yritin syödä aamupalaa, mutta eipä siitä oikein mitään tullut. Jännitti niin paljon että saisinko pienen nyytin kohta jo syliin, vai käännyttääkö sairaalalta vielä takaisin kotiin, en tiennyt yhtään mitä tulisi tapahtumaan.

Mies soitti aamulla puolikahdeksan aikaan taxin. Olin hetken makoillut hänen vieressään sängyllä ja sanoin, että on inhottava olla ja halusin lähteä sairaalalle päin. Kävin vielä vessassa, vaihdoin housut, heitin kännykän laturin ja kännykän laukkuun, jonka jälkeen astuinkin ulko-ovesta pihalle. Ulkona odottelu tuntui ikuisuudelta ja lapsivettä lorahteli vähäisiä määriä. Vihdoinkin taxi saapui ja kuski oli mukava. Juteltiin matkalla, mutta aina supistuksen tullessa pidin taukoa koska alkoi tuntua jo vähän inhottavalta. Sairaalalla olin kahdeksan aikaan ja pääsin suoraan käyrille. Kätilö teki sisätutkimuksen ja sanoi "alkuvaiheessa ollaan". Kuitenkin pääsin sisälle, sain panadolin alkuun ja siirryin tarkkailuhuoneeseen, sillä olo oli sen verran epämukava.

Laitoin odotellessani tilannetietoja muutamalle kaverilleni, päivityksen fb:hen ja juttelin jopa parin sukulaisen kanssa puhelimessa. Laitoin kaverilleni Julialle viestiä, että sen täytyy tulla pelastaa mut kun kärsin ja niin hän tekikin. Ei mennyt tuntiakaan, että J oli paikalla ja toi mukanansa pyytämäni suklaalevyn, sekä vauvalle pehmoisen lampaan. Vielä siinä vaiheessa suklaakin maistui hyvälle ja söinkin sitä rivin verran. Sain myös ruokatarjoilua kun en ollut vielä synnytyssaliin päässyt. Kuitenkaan ruoka ei herättänyt ruokahaluani, sillä kertaalleen syödyn näköinen lihakeitto näytti aivan todella kuvottavalle. Olin onneksi saanut jo yhden aterian, joka oli lähes kokonaan syömiskelpoista. Kivut alkoivat lisääntymään ja välillä jo päästelin erilaisia ääniä supistuksen tullen

.
Klo 17 aikaan aloin olla jo sen verran kipeä, että pyysin päästä kylpyyn jos se auttaisi kipuihin. Kuitenkin kätilö oli sitä mieltä, että kylpyä parempi vaihtoehto olisi suihku, sillä lapsivedet oli mennyt jo. Siirryin tarkkailuhuoneesta synnytyssaliin, jossa olin suihkussa jonkin aikaa. Kuitenkin kun suihkusta tuli vuorotellen kylmää ja kuumaa vettä niin lopulta menetin hermoni ja tulin pois sieltä. Ennen suihkua olin käyttänyt lämmitettyjä kauratyynyjä, joista oli ihan alkuvaiheessa apua. Suihkun jälkeen hälyttelin hoitajaa vähän väliä ja valittelin kipujani. Aina sama masentava lause "et oo kolmee senttii auki, niin et voi saada epiduraalia". Supistuksia oli siis tullut pitkin päivää, mutta paikoille ei ollut tapahtunut oikein mitään.

Puoli seitsemän aikaan sain kipupiikin, josta ei oikeastaan ollut hyötyä, Ehkä hetkeks rentoutti jotenkin, mutta en kokenut että olisin saanut olla ilman kipuja hetkeäkään. Usko meinas loppua ja mielessä ajattelin, että kuolen ennen sitä epiduraalia. Vihdoin ja viimein klo kahdeksan aikaan sisätutkimuksessa olin tarpeeksi auki ja kätilö lupasi että pian saan epiduraalin. Anestesialääkäri tulikin paikalle huoneeseen ja klo 20.20 sain epiduraalia ensimmäisen annoksen. Meni vain hetki ja ahh, olo oli kuin taivaassa. Ei yhtään kipuja, supistuksia piirtyi vähän väliä, mutta en tuntenut mitään. Olo oli aika helpottunut ja tuntui siltä että aikakaan ei enään matele. Torkahdin jopa hetkeksi, mutta enhän mä paljoa malttanut nukkua kun odotin vain pienen syntymää. Lisäannoksen epiduraalia sain 21.55. Tukihenkilöni oli tällöin oman lapsensa luona imettämässä yms, mutta tuli kuitenkin ennen puoltayötä takaisin. Viimeisen kerran sain epiduraalia 00:20, jolloin olin vain 6cm auki. Pakko sanoa että sitten tapahtuikin jotain ja nopeasti.

Puoli kahden aikaan aloin tuntemaan jäätävää paineentunnetta ja J sanoikin mulle jotain "ootko varma ettet oo jo täysin auki". Itse olin epäileväinen, sillä eihän siitä ollut edes pitkä aika kun olin vain 6cm. Tuntui aivan siltä että tulis jättimäinen pas**, vaikka mitään ei tullut vielä silloin. Ponnistelemaan aloin kahden maissa. Usko meinas loppua muutaman ponnistuksen jälkeen. Toistelin vain, että haluan nukkumaan, enkä jaksa. Välillä tuntui siltä että taju lähtee kivusta ja kun kätilö lopulta 19min jälkeen sanoi "katos kuka täällä on", vastasin vaan "en mä nää". Kunnes tajusin että mihin pitää kattoa ja siellä se vauva oli. Se tunne oli ihana kun lapsi oli pihalla, vaikka kaikki kipu ei ihan heti lähtenytkään. Välilihaa ei onneksi tarvinnut leikata, eikä revennytkään. Muutamia tikkejä sain ns sisälle ja johonkin häpyhuuliin, mutta taisin olla todella onnekas tässä suhteessa, ettei sen pahemmin käynyt.

Tikkaamiseen meni ihan hyvä tovi ja se ei ollut kovin nautinnollista. Manasin kuinka just olin kärsiny monta tuntia ja vieläkin mua kidutetaan vaikka lapsi oli jo syntynyt. Mutta kaikesta selvittiin ja synnytys sujui näin jälkeenpäin ajateltuna ihan hyvin, ehkä jopa vielä joskus voisin synnyttää. Mutta nyt nautitaan tytöistä ja annetaan heidän kasvaa! Lopuksi vielä pakko sanoa että iso kiitos rakkaalle Julialle kun olit mun tukena <3