Rv 40+0

Tänään se on, vauvan laskettu aika! Mutta ei sitä vauvaa vaan näy, eikä kuulu. Taitaa masussa olla sen verran hyvä olla, ettei tahdo tulla ulos. Pakko se on myöntää että alan itse olemaan jo aika kärsimätön, enkä jaksaisi odotella enään yhtään. Odottavan aika on pitkä! Jokaisena iltana toivon, että yöllä heräisin supistuksiin ja saisin lähteä synnyttämään, mutta ei. Yliajalle tää menee, ellei päätä ihan yllättäen syntyä tänään. Pakko muuten mainita tähän vielä, että mun mahaa "koristaa" aivan jäätävän kamalat raskausarvet. Ei niitä näin paljoa ollut silloin kun Josefiinaa odotin!

Viimeiset pari viikkoa oon jokaisena päivänä vinkunu miehelle, että haluan jo synnyttää. Mun selkä on kipee, väsyttää kokoajan, lapsi painaa tuonne alakertaan, ravaan yöt ja päivät vessassa ja oikeestaan mua sattuu ihan kaikkialle jatkuvasti, joten ehkä ihan ymmärrettävää on haluni synnyttää. Toisaalta synnytys jännittää jonkin verran, varsinkin kun oon menossa yksin ja mies jää esikoisen kanssa kotiin. Ajatus siitä ettei oo ketään tukihenkilöä mukana, hui! Toivottavasti en joudu kovin montaa tuntia sairaalassa kärvistelemään ennen kuin saan vauvan pihalle. 

Myös ajatus "onko helpompaa vielä" kummittelee päässäni välillä. Esikoinen vaatii vielä kuitenkin melko paljon, temppuilee syömisen kanssa, suostuu nukahtamaan ainoastaan vaunuihin tai syliin (samalla juoden velliä), ei kävele vielä ilman että pitää kädestä kiinni, niin kuinka täynnä kädet onkaan sitten kun vauvakin on täällä. Onnekseni T on neljä viikkoa kotona apunani vauvan syntymän jälkeen ja Josefiinakin varmasti kerkee sopeutumaan siinä ajassa jonkin verran uuteen tilanteeseen. On mielenkiintoista nähdä kuinka isosisko ottaa pienemmän huomioon sitten, vai yrittääkö ainoastaan lätkiä pienempää turpiin. No aika näyttää, nyt pitäs vaan jaksaa odottaa vielä pienen syntymää.