Näppäilen puhelimeen 112 ja samalla lasken sekunteja

Elämä ottaa ja elämä antaa. Elämä ei ole aina reilua, eikä edes lähelle sitä. On asioita joihin ei voi vaikuttaa. Ei, vaikka kuinka paljon haluaisi.

Illat ja yöt on aina niitä pahimpia
Voisin sanoa, että illat tuo nykyään jonkinasteisen ahdistuksen ja pelon. Lapsen vaikeahoitoinen epilepsia vaikuttaa ihan tajuttoman paljon meidän elämään. Fyysistä väsymystä, henkisellä puolella asian käsittelyä, pelkoa lapsen voinnista, lääkeannoksien venkslailua, sivuvaikutuksia ja epävarmuutta tulevasta. Epilepsiakohtauksia on päivin ja öin, jotka ilmenevät muutamalla eri tavalla. Yleensä nämä menevät onneksi melko nopeasti ohi, puhutaan sekunneista jotka venyvät korkeintaan muutamaan minuuttiin. Mutta yksi ilta muutti kokonaan tilanteen ja nyt täytyy olla entistä tarkempana.

Tätä kuvaa ei ole otettu tilanteen hetkellä, vaan toisena iltana. 

Lasken sekunteja, jotka muuttuvat minuuteiksi... 1,2,3,4,5...

Kun huomaan lapsen saavan kohtauksen vilkaisen välittömästi kelloa samalla kiiruhtaen lapseni vierelle. Kello on 20:42. Heti varmistan, että hänen henki kulkee ja odotan tilanteen menevän ohi. Lasken aikaa. Sekuntit muuttuvat useiksi minuuteiksi. Kouristaminen loppuu. Tämän jälkeen hän ei kuitenkaan ole ns normaalissa tilassa. En saa lapseen kontaktia, hänen kehonsa on aivan veltto ja hän hengittää hyvin hitaasti. Aikaa on kulunut lähes 10min kohtauksen alkamisesta. Näppäilen 112 valmiiksi, jonka jälkeen lasken peläten sekunteja. Nytkö tuli se päivä? Tai oikeastaan ilta. Joudunko soittamaan ambulanssin, koska kohtaustilanne pahentui ja pitkittyi. Sitten yhtäkkiä. Aivan kun taikasauvaa heilauttaen juuri 10min kohdalla tilanne oli ohi. Lapsi alkoi itkemään, halusi halin ja itse huokasin helpotuksesta.

Tuntuu hirveältä katsoa vain vierestä, eikä itse pysty tekemään mitään
Aina iskee samanlainen typerä tunne itselleni. Tuntuu niin surkealta, kun en pysty auttamaan. Välillä jopa tulee itku, kun lapsen tilanne näyttää niin hurjalta. Usein tulee mietittyä, että miltähän lapsesta tuntuu kohtauksen aikana. Entä sen jälkeen? Sattuuko? Särkeekö lihaksia? Miksi näin pitää edes tapahtua!? Hän ei osaa itse kertoa, vaikka kuinka yritän kysyä. 
Ainoa mitä itse pystyn tekemään kohtauksen aikana on, että olen läsnä. Lähellä varmistaen, ettei pää kolahda johonkin ja varmisten kohtauksen loppuvan. Täytyy olla tarkkana ja huomata että tilanne on ohi ennen kun on liian myöhäistä.

Vaikka tämä on osa meidän arkea ja olen asian suhteen jotenkuten oppinut elämään, niin kyllä välillä tulee pohdittua monenlaisia asioita. En tiedä oppiiko tämän lapsen sairauden kanssa ikinä elämään kokonaan ilman jonkinlaista pelkoa? Oppiiko, vaikka kuinka yrittäisi? 

Miten selvittiin kun muuttoauto jäi rajan toiselle puolelle?

Suunnilleen kuukausi sitten ei ollut tietoa siitä, että Uusimaa eristetään muusta Suomesta. Siihen aikaan aloin suunnittelemaan muuttoa, joka pikkuhiljaa alkoi muuttua todeksi. Löysin aivan täydellisen kokoisen asunnon hyvällä sijainnilla ja rauhallisemmalta alueelta.

Asuntonäyttöön sai osallistua 1hlö/hakemus
Alunperin piti olla joukkonäyttö, johon olisi saanut osallistua jopa ilman asuntohakemusta. Kuitenkin koronasta johtuen tuli muutos ja asuntonäyttöön tulevien määrää rajattiin. Onnekseni olin näpytellyt hakemuksen ja pääsin kurkkaamaan minkälainen asunto oikein on. Ennakkotietona oli ainoastaan pohjaratkaisu ja neliömäärä. Houkuttelevat 21 neliötä enemmän tilaa! Tilat nähtyäni päätös oli helppo. Asunto olisi täydellinen meille.


Oli muitakin hyvin kiinnostuneita hakijoita
Asuntonäytössä oli mittanauhan kanssa heiluvia tyyppejä, jotka olivat hyvin kiinnostuneita. Yksi ilmoitti heti ensimmäisenä muiden kuullen haluavansa asunnon, mutta olisi voinut muuttaa vasta toukokuun ensimmäisenä päivänä. Välittäjä kertoi, että asunto on mahdollista vuokrata tai hankkia asumisoikeusasunnoksi. Itse päätin, että tämäkin kämppä ei mene nenän edestä jollekkin toiselle. Taktikoimme, olimme nopeita ja saimme napattua uuden kodin. Noin kolme viikkoa asuntonäytön jälkeen oli omaisuus muuttolaatikoissa ja siirtymässä uuteen asuntoon.

Uudenmaan rajat kiinni ja auto n. 10-15km rajojen ulkopuolella
Muutto lähestyi ja rajat olivat kiinni. Alkuperäisen suunnitelman mukaan muuttoauto sijaitsi vain hieman rajojen ulkopuolella.  Siitä huolimatta en todellakaan halunnut maksaa mieletöntä summaa jollekkin muuttopalvelulle. Nyt oli vain äkkiä pakettiauto jostain keksittävä. Onneksi muutossa auttava isäni sai suhteillaan järjestettyä pienellä varoitusajalla auton ihan tästä läheltä. Auto ja auttava käsipari oli saatavilla, eikä rajojen ulkopuolella. Huh, mikä helpotus! Kaikki ei menisi pieleen.



Asuntonäyttö tapahtui eri kaavalla kuin yleensä, muuttoa ei suoritettu talkoovoimin kuten yleensä, eikä lompakkoa tyhjennetty muuttofirmalle. Kaikesta kuitenkin selvittiin! Muuttopäivänä olikin melkoinen porrastreeni kun edellisen asunnon hissi oli sopivasti rikki. 
Pikkuhiljaa koti alkaa näyttää kodilta. Haluisitteko nähdä jossain vaiheessa asuntopostausta? 

Voiko toiselle antaa kierrätyslahjan vai ei?

Minkälaisia ajatuksia herättää jos puhutaan, että on saanut kierrätetyn lahjan tai antanut jotain itselle tarpeetonta jollekin toiselle lahj...