Kun maksat satasen, jottei naapuri sais viiskymppistä!

Suomalaiset on mielenkiintoita kansaa. Eilen illalla lueskelin ketjua jossa ihmiset keskustelivat lastenvaatteista, niiden hinnoista ja taivastelivat jos lapselle ostetaan kallista. Osa otti esille kateuskortin ja osa oli sitä mieltä, että lapsia tehdään eläviksi mallinukeiksi joiden elämää rajoitetaan.


Toiset ostaa kirpputoreilta kaikki hankinnat ja saa käytettynä läjän sukulaisten vanhoja vaatteita. Toiset ostaa vaikka miljoonalla eurolla uusinta uutta merkkivaatetta ja toiset ostaa sekä kirppiksiltä ja aleista. Jokainen toimii oman lompakon mukaan. Jokainen toimintatapa on yhtä okei. Tärkeintä on kuitenkin ehjät ja puhtaat vaatteet päällä.

Joku keskustelijoista sanoi, että nykymammat ostaa paljon kalliilla velaksi ja makselee kuukausittain osamaksuja lastenvaatteiden takia. Näitäkin ihmisiä on, mutta mikä siihen ajaa? Onko se nykyään niin, että kun toisella on niin itse pitää myös saada? Tuleeko siitä joku paremmuuden tunne kun lapsi kulkee kalliissa ja samaan aikaan perhe elää viikon kaurapuurolla? Pitääkö näyttää, että varaa on ja samaan aikaan kärsii kotona varattomuudesta?

Tää aihe on semmonen josta tykkään itse puhua. Osittain jo siitä syystä, että meidän lapset puetaan näihin "ylikalliisiin rätteihin". Todellisuudessa itsehän en oo aikoihin ostanut normaalihinnalla mitään, kun parin viikon päästä sen saa jo alennuksella. Ensisijaisesti kuitenkin arjessa jokaisen pitäisi huolehtia asumiskuluista, muista laskuista ja monipuolisesta ruuasta. Yli jäävillä rahoilla jokainen tekee mitä haluaa, eikä se ole keneltäkään muulta pois. Velkaantua ei kannata materian takia. Itse ainakin ajattelen, että esimerkiksi asuntolaina on ok, mutta mitään järkeä ei ole ostaa velaksi vaikka 500€ maksavaa tiskikonetta tai 200€ toppahaalaria.


Lapsi saa olla lapsi ja tehdä asioita, vaikka päällä olis tonnin kengät. Surullista on se, jos kalliiden vaatteiden takia ei saa mennä vaikka hiekkalaatikolle rymyilemään. Meidänkin kaapista löytyy muutamat lempparivaatteet, jotka ovat tarkotettu vain siistimpään menoon. Jos kuitenkin vaikka kauppareissulla käydessä lapsi pyytää hetkeksi leikkipuistoon, niin siellä voidaan käydä oli päällä mitä tahansa. Se mitä on päällä, ei määritä minkälainen lapsuus on. Käyttöönhän ne kaikki on kuitenkin ostettu, ei seinälle kehystettäväksi koristeeksi.

Elämä on elämistä varten. Ihmiset menee ja tekee asioita, reissaavat, lapset hyppivät kuralätäköissä, kaatuilevat ulkona ja se on arkipäivää. Päiväkodissa voi vaatteet likaantua tai mennä rikki, mutta kyllä meillä siellä ihan samoja vaatteita esikoinen pitää kuin kotonakin.


Nykyään jopa päiväkotilaiset voivat kiusata toisiaan, ihan vaan halpojen vaatteiden takia. Mistä se on opittu? Nykypäivänä kyllä enemmän ja enemmän huomaa pienistä lapsista aina teineihin olevan päästä varpaisiin puettu merkkiin, onko se kriteeri että pääsee kaveriporukkaan mukaan? Vuosi sitten leikkipuistossa yks teinityttö tokas kaverilleen "se tunne kun tolla pikkutytölläkin on addua ja mulla ei". Hän varmasti olis ollut onnellinen siitä yhdestä hupparista edes.

Vaan suomalaiset on sitä kansaa jotka on valmis maksamaan 100€, jotta naapuri ei vahingossakaan sais viiskymppistä (ei kaikki, mutta osa). Toiset myös on ihan turhista asioista kateellisia. Raha ei määritä onko elämä tosi jees ja onnellista! 

1 kommentti:

Kuinka usein...?

Nyt on blogeissa kiertänyt haaste, jossa kysytään kuinka usein? Kuinka usein sheivaat, valehtelet tai vaikkapa siivoat jääkaapin? Nyt minä ...