Kaksi robottia jotka toimii jatkuvasti samoilla toiminnolla suorittaen arkea

Jokainen vanhempi tarvitsee välillä pienen irtioton arjesta. Vaikka olisi kuinka täydellinen äiti tai isi, niin silti joskus täytyy saada pieni hetki ihan vain itselleen ja myös parisuhdetta täytyy muistaa huoltaa kahdenkeskisellä ajalla. Se mikä riittää toiselle, ei välttämättä riitä toiselle. Jokainen ihminen on yksilö ja toiset tarvitsee säännöllisesti kuukausittain omaa aikaa, kun taas toiselle voi riittää ihan vain pari kertaa vuodessa.


Ei alle 1v lasta voi jättää hoitoon! Ai miksei? 
Jotkut sanovat, että aikuinen ei saisi ottaa omaa aikaa ennen kun lapsi on ihan vähintään vuoden ikäinen. Lasta ei voisi jättää hoitoon alle vuoden vanhana, koska tällöin saa välittömästi huonon äidin leiman otsaan? Myönnän itse ajatelleeni myös esikoisen kohdalla, että ei häntä voi jättää kun hetkeksi hoitoon päivällä ja yökyläilystä ei edes puhuttu. Ei tullut kuuloonkaan, että 1,5v vanhana hän olisi mennyt johonkin hoitoon jossa olisi joutunut olemaan myös yön. Ei silti, vaikka lähdin synnyttämään. Lopulta hän oli ensimmäisen kerran yökylässä vasta 2,5v vanhana. Ehkä osittain ajattelin ja pelkäsin nuorena äitinä leimaantuvan heti vastuuttomaksi tai huonoksi vanhemmaksi, jonka takia toimin niin. Monet ihmiset puhuvat, että pientä ei voi jättää hoitoon syystä tai toisesta. Jos jätät, saat leiman otsaan. 

Oman ajan ottaminen ei tee vanhemmasta yhtään huonompaa
Usein oman ajan ottamisella on juuri päinvastainen vaikutus. Oman ajan ottaminen ei kerro siitä, että olisi jotenkin huono vanhempi. Hetken rentoutumisen jälkeen yleensä jaksaa taas olla entistä parempi vanhempi. Sillon jaksaa taas kuunnella mahdollisia uhmaraivareita monia päiviä ilman, että savu nousee korvista. Jokainen määrittäköön sen, että mikä on sopiva tuntimäärä ihan vain itsellensä. Toiselle riittää tunti kuukaudessa ja toinen voi tarvita vaikka vuorokauden kuukaudessa. Jokainen on yksilö ja jokainen tarvitsee välillä myös aikaa ilman lapsia. Turha edes väittää muuta! Vaikka kuinka rakastaa niitä omia pikkumuruja ja on itse vanhemman polun valinnut, niin silti välillä on hyvä ottaa pieni hetki jolloin hengähtää vaan aikuisten kesken. 

Parisuhdeaika jää helposti vähiin
Pienten lasten vanhemmilla saattaa olla yhteistä, kahdenkeskeistä aikaa hyvin vähän. Helposti sitä vaan rutiininomaisesti pyörittää arkea. Aamulla nousee sängystä, aamupesut, aamupalat, leikkejä, ulkoilua, lounasta, päikkärit, välipala, päivällisen valmistamista, päivällinen, puuhastelua, iltapala, iltapisut ja pesut. Johonkin väliin mahduttaa vielä kauppareissut, kodin siisteyden ylläpidon, työt ja mitä nyt kenelläkin normaaliin arkeen kuuluu. Helposti on kiireistä, eikä yhteistä aikaa juuri ehdi viettämään. Jos päättää illalla katsoa kahdestaan leffaa syöden herkkuja,  voi vaan arvata kuka herää ensimmäisenä rapisevaan karkkipussiin tai lasten nukkumaanmeno venähtää, jolloin ei välttämättä jaksaa edes katsoa enää yhdessä leffaa. Lopulta ajatus nukkumisesta houkuttaa kuitenkin enemmän. Monesti ajatellaan, että kyllä sitä aikaa sitten myöhemminkin parisuhteelle on. Sitten kun lapset on isoja.. Mutta onko? Jos ei vuosiin ehdi viettämään aikaa yhdessä tai pääse ollenkaan irtautumaan arjesta, tällöin saattaa herkästi kasvaa erilleen toisista. On vain kaksi robottia jotka toimii jatkuvasti samoilla toiminnolla suorittaen arkea. 

Meillä on ollut liian vähän yhteistä aikaa
Kolme lasta lyhyessä ajassa, kolme pientä lasta samaan aikaan. Kuten arvata saattaa, ei ole jonossa ihmisiä oven takana ottamassa heitä hoitoon. Näiden kuluneiden vuosien jälkeen molemmat meistä on alkanut kaipaamaan myös sitä yhteistä aikaa, joka on ollut hyvin rajallista. Siis sellaista aikaa, että lapset ovat toisaalla ja saadaan olla ihan vaan kahdestaan. Kuopuksen syntymän jälkeen olemme saaneet tasan kerran yhteistä vapaa-aikaa muutama kuukausi sitten. Nyt olisi pian tiedossa toinen kerta, mikäli kukaan ei sairastu. Pitäisi pyrkiä siihen, että säännöllisesti saataisiin viettää kahdestaan hetki. Edes päivällä jokunen tunti tai sitten ihan yön yli, kuten nyt tulevana viikonloppuna.
Vaikka melko säännöllisesti saan viettää omaa aikaa niin pakko myöntää, että yhteinen aika puolison kanssa on aivan toinen juttu. Hetki ihan rauhassa, vain kahdestaan. 

Vaikka olet äiti tai isä, muista olla myös ihan vain oma itsesi. Ota hengähdyshetki tai kaksi. Irtaudu arjesta hetkeksi ja muista rentoutua. Tee jotain sellaista, josta itse nautit. Jos oikein päätät repästä, niin heitä korkkarit kattoon tai nakkaa paita pois, tanssi villisti. On myös ihan ok nauttia lasillinen viiniä, katsoa leffa ja nukkua yö ihan rauhassa. 
Välillä saa ja jopa pitää olla muutakin kun siinä äiti/isä-roolissa. 

Yksi ohje, josta tulee kaksi herkkua nopeasti!

Sain eilen instan puolella useampia kysymyksiä, kun postasin kuvan suklaahippukekseistä. Kyseltiin koostumuksesta ja myös reseptiä pyydettiin. Ajattelin tulla jakamaan teille tämän äärimmäisen helpon reseptin! 

Valmistaaksesi tarvitset vain:
125g huoneenlämpöistä voita
1dl sokeria
1dl Fariinisokeria
1 Kananmuna
1tl Vaniljasokeria 
1/2tl ruokasoodaa
3dl vehnäjauhoja
1/4tl Suolaa
100g taloussuklaarouhetta
1/3 pussia suklaahippuja

Keksitaikinan valmistus tapahtuu sekoittamalla voi & sokeri tasaiseksi, jonka jälkeen sekaan lisätään kananmuna, vaniljasokeri, ruokasooda, fariinisokeri, suola, vehnäjauhot ja suklaat. Kaikki vaan sekasin, jonka jälkeen taikina on valmis! 
Pelkkä taikina on myös on hyvänmakuista, joten kaikkea ei tarvitse kekseiksi paistaa. Samalla voi tehdä helpon jäätelöannoksen tai vaikka useammankin.

Taikina jaetaan nokareina kahdelle uunipellille, paistetaan 200-astetta n 7-8min, jonka jälkeen on valmista! Keksejen täytyy hetki antaa jäähtyä ennen tarjoilua. 

Cookie dough, eli keksitaikina on todella helppo ja nopea valmistaa.
Suklaahippukeksit ja rakastettu keksitaikinajäde onnistuu valmistaa myös kotona vain muutamissa minuuteissa. 
Hyvästi kaupan pakastealtaasta löytyvä Ben&Jerry's, tästä lähin teen itse ja säästän! 

Lastenvaunut ei jatkossa oikeuta HSL-alueella vapaamatkustamiseen?

Korona on vaikuttanut hyvin monien ihmisten elämään. On uutisoitu monista mahdollisista leikkauksista, jotka kohdistuvat lapsiperheellisiin. Viimesimpänä silmiini osui, että mahdollisesti jatkossa Helsingin seudun liikenteen alueella ei enää lastenvaunujen kanssa matkustava saisi matkustaa ilman lippua, vaan joutuu myös maksamaan omasta matkastaan.

Lapsiperheelliset ovat usein myös pienituloisia
Suomessa alle 3v ikäistä lasta kotona hoitava on oikeutettu kotihoidontukeen, joka on hieno asia. Kyseisen tuen määrä ei kuitenkaan ole kovinkaan suuri, joten kaikki lapsiperheille suunnatut edut, sekä tuet ovat heille merkittäviä. Minkä takia lapsiperheet olisivat aina ensisijaisena, kun jostain pitää karsia, leikata tai luopua? Monissa kunnissa ei makseta kuntalisää, toisissa sitä leikataan ja monien tukien määriä on pienennetty vuosien aikana. Sitten nyt vielä tämä monelle hyvin merkittävä HSL-etu jos lähtee pois. 

Ilmainen päiväretki tai pikainen visiitti kaverille muuttuisi jopa yli parinkympin hintaiseksi

Kerava-Helsinki välille lipun hinta on nopeasti netistä katsottuna 5,7€/suunta/aikuinen. Ajatellaan esimerkkitilanteessa pienituloista Keravalaista perhettä, jossa 2-3 alle kouluikäistä lasta ja kaksi aikuista. Kaksi lapsista on ratasikäisiä ja perhe kulkee vain HSL kulkuvälineillä, sillä se on taloudellisin vaihtoehto. Molemmilla aikuisilla on rattaissa/vaunuissa lapsi joka tarkoittaa, että kummankaan ei tarvitse ostaa junalippua kumpaankaan suuntaan kulkiessa.
Jos liput täytyisi ostaa, tällöin hinta olisi yhteensä vanhemmilta 11,4€ / suunta = 22,8€ meno-paluu. Monelle perheelle jo tuollainen summa voi aiheuttaa sen, että reissu jäisi kokonaan tekemättä. Pidemmällä tähtäimellä ajateltuna tämä muutos voisi aiheuttaa osittaista sosiaalisen elämän loppumista tai pahimmassa tapauksessa aiheuttaa jopa mielenterveysongelmia. Ajatellaanko asioita laajasti pidemmällä tähtäimellä vai ajatellaanko tässä nyt ainoastaan rahaa? 
Itse ainakin olisin tuon summan takia jättänyt muutama vuosi sitten hyvin monet reissut tekemättä, sillä yksinkertaisesti kukkaron nyörit eivät olisi venyneet. Enkä kyllä edelleenkään näin kotiäitinä liikkuisi kun aivan välttämättömät matkat noilla hinnoilla. 

Itse olen hyödyntänyt satoja ilmaismatkoja vuosien aikana
Kun tytöt olivat pieniä liikuttiin jatkuvasti julkisilla kulkuvälineillä. Käytettiin viikottain vähintään pari kertaa HSL junaliikennettä. Mies oli tuolloin muutaman kuukauden työtön ja minä sain vain vähän rahaa. Jos junamatkat olisivat maksaneet, niin tällöin ne olisi myös jäänyt väliin. Olisimme olleet vain neljän seinän sisällä tuijottelemassa ärsyyntyneenä toisiamme tai ulkoilleet vain jo ennestään tutussa lähimaastossa. Emme olisi käyneet jokaisena viikonloppuna äidilläni kylässä, jos matka olisi maksanut aina molemmilta useamman euron yhteen suuntaan. Ei meillä olisi ollut varaa laittaa tuolloin 50€/kk siihen, että lapset pääsevät mummilaan viikottain tapaamaan tärkeitä ihmisiä. 

Mikäli tämä muutos tulee ja lastenvaunujen kanssa ei enää jatkossa pääse kulkemaan ilmaiseksi, niin luulen että yksityisautoilu ja pyöräily lisääntyvät entisestään. 
Oikeasti vähävaraisten lapsiperheellisten elämä kärsii mahdollisen muutoksen myötä monella tavalla ja tällöin jo kotoa toisaalle kulkemisen kynnys nousee, kun täytyy pohtia onkohan varaa nyt juna- tai bussilippuun. Lapsiperheisiin kohdistuvat karsimiset ei aina ehkä kuitenkaan ole se oikea kohde. 

Ja kyllä, halusin tuoda omia ajatuksia esille koska olen hyödyntänyt aikanaan näitä HSL palveluja usean vuoden ajan ja kokenut hyvin hyödyllisiksi ja merkittäviksi eduiksi. 

Erityislapseni ei päässyt mukaan eskarilaisten retkelle

Miksi erityislapsi jätettiin pois eskarilaisten retkeltä, vaikka muut lähtivät? Miksi toisia kohdellaan eriarvoisesti? Jokaisen lapsen täytyisi olla tasavertaisessa tilanteessa eikä ketään saisi jättää ulkopuolelle.

Sain monet retkikuvat, joissa ei näkynyt omaa lasta
Esikoisen eskariryhmässä on käytössä whatsapp, joka on hyvin kätevä viestintäväline. Usein saan kuvia päivän touhuista, välillä jopa videoita ja lisäksi tärkeät tiedotteet tai muu info kulkee näppärästi päiväkodilta kotiin. Viimeisimpänä tuli kuvia retkeltä, jossa he olivat käyneet katsomassa kanoja, syömässä keksiä ja ulkoilemassa. Saatesanoina oli "retkipäivä". 
Kun aloin katsomaan kuvia läpi huomasin melko nopeasti, että yhdessäkään ei näkynyt omaa lastani. Iso lapsiporukka oli lähtenyt kivalle retkelle, mutta ikkunasta katsottuani meidän esikoinen juoksenteli samaan aikaan päiväkodin pihalla pienempien lasten kanssa. Voin sanoa, että sillä hetkellä nousi aivan suunnaton kiukku itselle ja soitinkin hyvin ripeästi päiväkodin johtajalle. 
Mikään ei mun mielestä oikeuta viemään lapsilaumaa kivalle retkelle lähimaastoon ja jättämään mun erityistarpeista lasta päiväkodille. Tähän samaan ilmiöön on törmätty niin päiväkodeissa kun kouluissakin. Erityisistä syistä jätetään ulkopuolelle ja erityislasten vanhemmat ovat tukeutuneet jopa lakimiehiin joissakin tilanteissa
Retket täytyisi suunnitella niin, että koko ryhmä pystyy osallistumaan ja tarvittaessa otetaan avustaja tai vaikka opiskelija retkelle mukaan. Muuten ei kukaan mene. 

Hoitaja sanoi syyksi mm. "hän ei jaksa kävellä". 
Osittain totta, osittain ei. Pitkät matkat tuottaa haasteita ja tällöin saatetaan heittäytyä maahan makaamaan useaan kertaan. Lyhyemmät matkat menee ihan jees, jos mieliala on hyvä ja aikuinen osaa suhtautua oikein lapseen. Tarvittaessa aina täytyy tsempata ja tilanteen vaatiessa tehdään kävelystä vaikka jonkinlainen leikki. Kumpi on nopeammin perillä - leikki on toistunut meidän arjessa hyvinkin paljon. Tällä hetkellä kuulemani mukaan kaikki retket kuitenkin suuntautuvat vain lähimaastoon, koska julkisen liikenteen käyttämistä vältellään joten ei pitäisi olla ongelmia. Lisäksi myös yhtenä syynä retkeltä poisjättämiseen oli aamulla tullut epilepsiakohtaus ja turvallisuus. Se nyt on tiedossa, että kohtaus voi tulla milloin tahansa eikä elämää voi epilepsian takia pysäyttää vaan yhteen paikkaan. 

Erityislapset luo myös retkiin liittyviä haasteita
Ymmärrän, että ihan minkälaista vaan retkeä ei välttämättä pysty tekemään kovin helposti. Jopa me vanhemmat joudumme usein miettimään, että minkälaisia asioita voidaan tehdä perheenä esikoisen kanssa. Tällä kokoonpanolla ei toistaiseksi onnistu vaikkapa hoplop-reissu ilman extra-aikuista. Kuopus vaatii perässäkävelijän, esikoinen vaatii toisen aikuisen ja keskimmäinen tarvitsee myös yhden aikuisen tsemppaamaan, koska hän on kovin arka. Tästä syystä esimerkiksi esikoisen kummisetä on ollut meidän mukana hoplopissa, jotta reissu on voitu toteuttaa. Kuitenkin reissu esimerkiksi kotieläinpihalle onnistuu oikein hyvin ihan vaan oman perheen kesken. Joten aikuisilta vaaditaan vain suunnittelua, oikeaa asennetta ja riittävästi käsipareja tilanteeseen nähden. Tällöin onnistuu oikeastaan mikä vaan! 

Jatkossa saan etukäteen tiedon retkistä ja keskustellaan hoitajien kanssa tarvittaessa
Hoitajat ovat sanomansa mukaan hankalassa tilanteessa, eivätkä välillä tiedä kuinka täytyisi toimia lapsen kohdalla. Itse kuitenkin tunnen lapseni parhaiten ja tiedän aika pitkälti, että mihin hän pystyy, mikä tuottaa haasteita ja mikä tuottaa äärimmäisiä haasteita. Jatkossa hoitajat lupasivat kuitenkin keskustella etukäteen kanssani tulevista retkistä, siitä kuinka ne voitaisiin toteuttaa myös esikoisen kanssa ja mahdollisista muista vaihtoehdoista, mikäli jokin retkikohde tai aktiviteetti ei ehkä olisi se paras vaihtoehto meidän lapsen kohdalla. 

Aikuisten kanssa keskusteltuani jäi loppujenlopuksi ihan jees fiilis ja nyt toivon, sekä haluan uskoa että jatkossa homma toimii. Ettei enää tulisi tilannetta, jossa oma lapsi katsoo vierestä muiden lähtevän retkelle eikä itse pääse. 

Fysioterapiaa 2kk takanapäin, enkä ole edes tavannut lapseni terapeuttia

Keväällä tehtiin jälleen uusi kuntoutussuunnitelma meidän esikoiselle, jonka seurauksena täytyi löytää riittävän taitava fysioterapeutti lapselle. Monenlaista vaikeutta oman kehon käytössä, johon tarvitaan ammattilaisen hyviä vinkkejä ja kuntoutusta. Lisäksi puheenkehityksen haasteet tuovat pientä lisähaastetta neidin kanssa työskenteleville ihmisille. Onneksi itse ei täytynyt terapeuttia lähteä täysin tyhjästä ja ilman minkäänlaista tietotaitoa alkaa etsimään, kun tämä asia hoitui vain muutaman puhelun taktiikalla. Onneksi näissä kuntoutusasioissa saa osaavalta taholta apua. 


Kesäkuussa oli ensimmäinen kerta 
Ennen fysioterapian aloitusta juttelin terapeutin kanssa puhelimessa. Koronan takia emme tavanneet kasvotusten, joten pelkän puhelinkeskustelun perusteella sovimme terapian aloituksesta. Kerroin tietysti melko paljon esikoisen tarpeista ja haasteista, sekä asioista joihin kannattaa hänen kanssaan kiinnittää huomiota. Riittävien tietojen jälkeen terapeutti pystyi olemaan päiväkotiin yhteydessä ja saatiin fysioterapiakäynnit pyörimään. Jo kauan kestänyt puheterapia jatkuu, jonka rinnalle tuli nyt sit ainakin 25 kertaa fysioterapiaa. Saa nähdä tuleeko jatkossa vielä lisää näitä terapiakäyntejä, mutta tällä lähdettiin nyt alkuun ainakin liikkeelle. 

Tieto kulkee puhelimen välityksellä
Tekstiviestein tai puhelinsoitolla kulkee kaikki oleellinen tieto ja mahdolliset kysymykset fysioterapeutilta minulle, sekä tietenkin myös päinvastoin. Ehkä nyt alkusyksystä vihdoinkin päästään sopimaan myös palaveriaika, jolloin pääsen näkemään terapeutin kasvotkin. Puhelimessa olen saanut hänestä ainakin hyvän vaikutelman! Nämä jo olleet fysioterapiakerrat on kuulemani mukaan sujunut hyvin.

Koronan tuomia poikkeusjärjestelyjä on siis tässäkin asiassa tullut huomattua, mutta pääasia että terapiakäynnit toteutuvat. Niillä on niin iso merkitys! 

Lapsi yrittää pompottaa aina iltaisin, mutta aikuinen on se joka määrää ja piste.

Kuinka moni vanhempi pystyy samaistumaan tähän ärsyttävään asiaan? Nukkua pitäisi, iltapala on syöty, hampaat pesty, iltasatu luettu, iltapisut ja pesut hoidettu.. Jonka jälkeen alkaa ainainen: mutta äiti- ilmiö.

Lähes poikkeuksetta illalla kun täytyisi mennä nukkumaan meidän keskimmäisellä tulee ihan kamalasti asioita mieleen. Täytyy kertoa viikon vanhoja asioita, iskee kauhea nälkä tai jano, täytyy kysellä vaikka muurahaisista ja ötökät kuulemma lentelee tai surisee korvissa. Pissahätäkin olisi ja mitähän vielä. 



Parisen iltaa sitten käytiin tytön kanssa seuraavanlainen keskustelu:
"haluan syödä yhden suklaakeksin"
- ei ole
"Mutta kun oikeesti mulla on nälkä"

Iltapala oli jo syöty, pissalla oli käyty, hampaatkin oli pesty, sekä kaikki muut iltarutiinit oli tietenkin hoidettu ja sitten nukkumaanmenon hetkellä lapsen päässä syttyi jälleen kerran lamppu. Ajatus siitä, että on aivan pakko saada se hiton suklaakeksi ennen nukkumaanmenoa. Voin kertoa ettei keksiä ei ollut, eikä sitä todellakaan myös tullut. Välillä illalla halutaan vartin pyörimisen jälkeen tulla vielä juomaan, syödä vielä banaania tai sitten joku ötökkä on mukamas lentänyt hänen huoneeseensa. Voisin sanoa, että hieman raivostuttavaa pelleilyä. Sänkyyn kun mennään, sieltä ei meillä saisi enää tulla pois. 

Kuinka itse toimin näissä tilanteissa?
Tosiaan rutiinit on tärkeitä ja kun lapsi on peiteltynä sänkyyn näiden iltarutiinien jälkeen, halittuna ja pusut annettuna ei sieltä sängystä enää pitäisi tulla pois. Valitettavan usein keskimmäinen sipsuttaa sängystään olohuoneeseen, mikäli katsomme telkkaria puolison kanssa. Tällöin palautan hänet sänkyyn ja peittelen uudelleen.
En kuitenkaan lähde montaa kertaa tuohon pelleilyyn, joten sen jälkeen lapsi huutelee sängystä kaikenlaista mitä mieleen juolahtaa. Usein jätän jo tässä vaiheessa vastaamatta hänen huuteluihinsa. Jos äänenvoimakkuus nousee turhan korkeaksi käsken olla hiljaa, ettei pikkuveli herää. Mikäli en katso telkkaria illalla, esitän nukkuvaa kun sipsuttaa sängystään ensimmäisen kerran pois. Tällöin hän palaa sänkyynsä, jonka jälkeen voi pari kertaa huudella "muttakun mua ärsyttää" & "ei mua väsytä" ja viiden minuutin päästä kuuluukin jo tasainen tuhina. 



Mun vinkit:
1. Iltarutiinit. 
2. Vanhempi on se joka määrää. 
3. Älä tee lapselle tilanteesta kivaa leikkiä palauttamalla häntä kymmentä kertaa sänkyyn tai käymällä 20 kertaa hänen luona.
4. Koita vaan kestää lapsen ärsyttävää, mutta ohimenevää vaihetta.

Eiköhän näillä selviä jokainen. Illalla voi palkita itsensä vaikka suklaapatukalla ensin puolituntia kiukuttelevaa, huutelevaa, kyselevää lasta kuunneltuaan. 

Ja taas mennään pitkin sairaalan käytäviä

Esikoisen kanssa on saanut ravata pienestä asti sairaalassa. Ihan ensin mentiin yllättäen, terveeksi todetun lapsen kanssa ambulanssikyydillä suoraan tehovalvontaan, jonka jälkeen on ollut kiireellisiä aikoja ja ei kiireellisiä aikoja. Vuosittaisia kontrolleja, sekä jouduttu ihan normikäynniltä yllättäen pitkälle osastojaksolle. Kaiken edellämainistemani myötä parinkin eri sairaalan käytävät ovat tulleet valitettavasti jo liian tutuiksi meille. Välillä aikaa sairaalassa on mennyt enemmän ja välillä vähemmän. Välillä on oltu epätietoisia tulevasta päivästä ja välillä on jopa voinut hymyillä lääkärireissulla.

"Mitä teille kuuluu?"
Jokaikisellä lääkärikäynnillä kysytään sama kysymys. Ajattelen hetken, että haluaako lääkäri kuulla tiivistetysti vai laajasti mitä meille oikein kuuluu. Pääosin meille kuuluu hyvää ja arki sujuu. Jos arkea kuormittavat ajatukset työnnän kokonaan sivuun, päivät sujuvat oikein erinomaisesti. Monet asiat ovat tulleet osaksi meidän perheen rutiinia, joten niihin on jo tottunut. Kuvien käyttäminen kommunikoinnissa ei ole outoa, vaan se on normia.
Välillä väsyttää. Väsyttää niin, ettei meinaa sängystä ylös päästä. Välillä turhauttaa, välillä ahdistaa, välillä pelottaa ja välillä itkettää. Pääosin kuitenkin menee tosi kivasti. Hymyillään, nauretaan, touhutaan yhdessä, rakastetaan ja nautitaan yhteisestä ajasta. 

Labrakokeet ja niiden haasteet
Valitettavasti verikokeita joudutaan ottamaan usein. Erilaisia arvoja on tsekkailtu jo vuosia. Nyt epilepsiaan ja lääkkeisiin liittyen joudutaan melko usein kontrolloimaan maksa-arvoja. Verikokeisiin tarvitaan aina 2-3 työntekijää, jotta ne saadaan otettua. Lapsi taistelee vastaan, eikä kukaan nauti tilanteesta. Voi kunpa esikoinen ymmärtäisi, että kokeet on vain otettava. Ilman tuloksia ei tiedetä ajoissa, jos tilanne muuttuu huonoksi. Ilman verikokeita olisi jäänyt monia tärkeitä asioita huomaamatta. Mitään toimenpiteitä ei tehdä vaan toisen kiusaksi. Onneksi lapsi näihinkin tilanteisiin tulee mielellään, mutta näytteenottohetkellä iskee kuitenkin paniikki ja vastustelu. 

Tänään ollaan taas epilepsian takia lastensairaalalla
Parhaillaan kun kirjotan tätä tekstiä istun uuden lastensairaalan penkillä. Esikoinen on aivan minun vieressä rauhallisena. Ihan kohta on meidän vuoro käydä tämänhetkinen tilanne läpi. Kertoa kuinka menee, onko kohtauksia edelleen ja niitähän on. Saa nähä mikä on lääkärin mielipide tällä kertaa. Pysyykö lääkeannokset samana vai tuleeko mahdollisesti muutoksia? Odotukset käynnin suhteen ei ole korkealla, sillä aikaisemmin lääkäri sanoi kohtauksettomuuden saavuttamisen olevan hyvin epätodennäköistä. 

Aikaisempia postauksia aiheeseen liittyen:




Kaksi robottia jotka toimii jatkuvasti samoilla toiminnolla suorittaen arkea

Jokainen vanhempi tarvitsee välillä pienen irtioton arjesta. Vaikka olisi kuinka täydellinen äiti tai isi, niin silti joskus täytyy saada pi...